Verkkojuttu 5/2004
Larvoja syövä kala liikkuu hämärällä

Perhokalastajilla on usein selkeä käsitys siitä, että lohikala syö parhaiten illalla vähän ennen pimeän tuloa tai aamulla auringonnousun aikaan. Tieto perustuu ehkä kokemukseen: parhaat saaliit on saatu illalla ja aamulla, päivällä on puolestaan piiskattu ranne hellänä tyhjää. Tyhmempikin ymmärtää välttää turhaa työtä. 

"Kun muistaa, että poikkeus vahvistaa säännön, taimenen, kirjolohen ja harjuksen perään kannattaa siis lähteä illalla tai varhain aamulla. Eikä larvastaminen ole silloin ollenkaan hullumpi ajatus."

Teksti ja kuva: Jouni Tikkanen

Mutta mitä varten kala liikkuu hämärällä? Se on hyvä kysymys, johon saattaa olla montakin eri vastausta.

Yksi vastaus saattaa löytyä kalojen saaliseläinten käyttäytymisestä: koskivesissä viihtyvien koskikorentojen, päivänkorentojen ja vesiperhosten toukat liikkuvat tutkitusti eniten juuri pimeällä.

Hyönteiset pääravintona

Lohikalat kuten harjus, taimen tai kirjolohi saavat virtaavissa vesissä suurimman osan ravinnostaan veden mukana ajelehtivista vesihyönteisistä. Se, joka on viitsinyt avata saaliskalansa mahan ja tonkia sen sisältöä, tietää, että pikkukalojen jäänteitä löytyy hyvin harvoin. Kun sisällön siirtää valkoiselle lautaselle ja sekoittaa veteen, puoliksi sulaneesta möhnästä paljastuu usein surviaissääsken, mäkärän, päivänkorennon ja vesiperhosen toukkia.

Mahan sisältö vaihtelee paljolti sen mukaan, milloin ja mistä kala on saatu. Pohjoista kohti mentäessä vähäinenkin kalaravinnon määrä vähenee entisestään ja hyönteisten koko pienenee. Varsinkin keski- ja loppukesällä toukkien seassa saattaa olla myös aikuisia yksilöitä, jotka ovat yleensä veden mukana ajelehtineita ja kalan pinnalta hakemia. Useimmiten sisällöstä pääosan muodostavat kuitenkin pupat ja larvat.

Pupat ja toukat liikkuvat paitsi pohjaa pitkin ryömimällä, myös virran mukana ajelehtimalla. Ajeeseen lähteminen voi olla joko aktiivista siirtymistä alavirran suuntaan vaikkapa paremman ruoka-apajan toivossa tai passiivista ajautumista ötökän otteen livettyä koskikiven pinnasta.

Lohikalat syövät juuri näitä virrassa ajelehtivia toukkia ja larvastaja pyrkii jäljittelemään niitä. Heitto viistosti ylävirtaan, siima vapaasti virran mukana alas, askel alavirran suuntaan ja uusi heitto. Tämä yksinkertainen, mutta yllättävänkin saalisvarma tekniikka lienee tuttu lähes jokaiselle perhokalastajalle. Ja ellei ole, se on helppo oppia.

Siimassa on tavallisesti päätyperho ja yksi tai kaksi sivuperhoa lyhyen perukkeen päässä. Lisäksi joko koukunvarteen tai perukkeeseen on laitettu lyijyä, jotta perhot saadaan kulkemaan lähellä pohjaa kuten esikuvansakin.

Saalistus näköaistin varassa

Lohikalat saalistavat pääasiassa näkönsä avulla. Siksi on ymmärrettävää, ettei pohjaeläinten kannata lähteä kirkkaalla päivänvalolla virran vietäviksi. Silloin riski joutua kalan suuhun on liian suuri. Järkevämpää on odottaa pimeää, jolloin valon vähyys vaikeuttaa kalojen saalistamista.

Virtavesien lohikalat syövät mielellään mahdollisimman kookasta ravintoa. Pienten mäkärän- ja surviaissääskentoukkien perään ryntäily voi kuluttaa niiltä enemmän energiaa kuin antaa. Siksi suurikokoiset päivänkorennot, koskikorennot ja vesiperhoset ovat kalojen ruokalistassa etusijalla. Tutkimuksissa taimenen on todettu vaivautuvan hakemaan suurikokoisen saaliseläimen huomattavasti kauempaa kuin pienen.

Siksi on luonnollista, että juuri nämä perhokalastajien ehkä eniten perhoissaan jäljittelemät toukat noudattavat käyttäytymisessään selkeää vuorokausirytmiä. Niiden aktiivisuus on yöllä usein moninkertainen päivään verrattuna. Kaikkein eniten ne liikkuvat heti pimeän tultua ja hiukan ennen auringonnousua.

Pienempien ötököiden riski joutua saaliiksi on puolestaan aina varsin pieni. Ne eivät kaloja juurikaan kiinnosta. Tutkimuksissa onkin todettu, ettei valon määrä vaikuta merkittävästi surviaissääskien- tai mäkäräntoukkien intoon lähteä ajelehtimaan.

Pieni vai iso perho?

Kun tulee kosken rantaan, on hyvä miettiä, kuinka pienen koukkukoon perholla kannattaa aloittaa. Vaikka liikkeellä oleva ravinto olisikin pienikokoista, saattaa kala käydä paljon hanakammin puolta suurempaan perhoon.

On aina hienoa, jos voi kehua tartuttaneensa yli kilon painoisen taimenen numero 24:n koukkuun ja saaneensa sen vielä rannalle asti. Mutta todennäköisempää on, että joutuu kertomaan, kuinka valehtelematta viisikiloinen irtosi ja karkasi. Aina on varminta aloittaa suuremmasta ja pienentää perhon kokoa vasta tarpeen vaatiessa.

Kalojen kompromissi

Pohjaeläinten oveluus ei rajoitu siihen, että ne liikkuisivat aina enemmän pimeällä. Ne pystyvät myös hajun perusteella päättelemään, onko kaloja paikalla, ja muuttamaan käyttäytymistään sen mukaisesti. Kalattomissa puroissa suurtenkaan toukkien aktiivisuudessa ei ole yleensä havaittavissa minkäänlaista vuorokaudenaikaista vaihtelua. Toukat liikkuvat mihin aikaan päivästä hyvänsä, kun saaliiksi joutumisen riskiä ei ole. Kalaisissa paikoissa ne lähtevät liikkeelle öisin.

Mutta miten kalat sitten vastaavat haasteeseen? Valon väheneminen vaikeuttaa väistämättä niiden saalistamista. Ravintoa on kuitenkin tarjolla eniten pimeällä. Mikä eteen?

Todennäköisintä on, että kalat tekevät kahden pahan välillä kompromissin ja saalistavat innokkaimmin hiukan ennen auringonlaskua ja juuri auringon noustua, hämärän aikaan. Jo 1-vuotiset taimenet ovat aktiivisimmillaan vuorokauden hämärinä tunteina. Keskipäivällä ne eivät liiku juuri lainkaan.

Yhden tutkimuksen mukaan edes valoisat pohjoisen kesäyöt tai kirkas kuutamo eivät saa taimenia liikkumaan yhtä aktiivisesti sydänyöllä kuin hämärällä. Vaikka vastakkaisiakin tuloksia on saatu, myös ne puhuvat sen puolesta, että virran mukana ajelehtivista pohjaeläimistä ravintonsa saavat lohikalat saalistavat ensisijaisesti hämärällä.

Kun muistaa, että poikkeus vahvistaa säännön, taimenen, kirjolohen ja harjuksen perään kannattaa siis lähteä illalla tai varhain aamulla. Eikä larvastaminen ole silloin ollenkaan hullumpi ajatus.

 (Perhokalastus 5/2004)