Verkkojuttu 2/2005
Taimenet vaanivat
keväällä pintakorentoja

Teksti ja kuvat:
Mikko Törmä

Hankikorennolla on voimakkaat, selkeästi erottuvat jalat sekä siivet.

Huhtikuun alku on vielä sitä aikaa keväästä, jolloin voi nauttia yhdestä kauden parhaista perhokalastushetkistä, jos osuu oikeaan aikaan auringossa välkehtivälle virralle. Pitkän talven jälkeen näyttäytyvien kalojen kalastaminen pintaperholla saa jokaisen toivomaan, että osaisi olla paikalla, kun joki täyttyy lentävistä hankikorennoista ja niitä vaanivista taimenista.

Mutta mikä on korento, joka jaksaa kuoriutua vaikeissa olosuhteissa. Kyseessä on koskikorento, josta käytetään myös nimitystä hankikorento tai sumukorento eli sumari. Kaikilla näillä nimillä tarkoitetaan yhtä ja samaa eli rantusiipikorreihin kuuluvaa hankikorria Taeniopteryx nebulosaa. Korento kehittyy vahvasti talven aikana. Aikaisin keväällä se ryömii esiin sulana olevista virtapaikoista ja kuoriutuu.

Tämän jälkeen korento vaeltaa pitkällekin rantaan etsimään ravintoa, jotta voimia riittäisi suvun jatkamiseen. Koska kyseessä ovat koskikorennot, viihtyvät ne parhaiten hapekkaissa virran osissa. Voidaankin sanoa, että korennot vaativat kohtuullisen puhdasta vettä sekä elinympäristöä. Vaikka koskikorennot eivät muodosta vesissämme suurta taimenten yksittäistä ravintokohdetta, ovat nämä aikaiset kuoriutujat tärkeä lisä taimenen alkukevään ravintoon.

Lisää tietoa korennoista ja niiden elämästä saa kirjasta Perhokalastajan Hyönteistieto (WSOY 1988). Tekijöinä ovat Aki Rinne, Jyrki Soine ja Sulo Tiainen.

Aamut ja iltapäivät ovat parasta aikaa

Hankikorento ei ole lentotaituri vaan määrätietoinen puurtaja. Se lentää vaappuvasti pomppien sinne, mihin pienikin tuulenvire sitä kuljettaa. Tämä vaikeuttaa kalastusta. Huonona lentäjänä korento ei lähde tuulella liikkeelle vaan odottaa tyventä hetkeä, jolloin voi esteettä jatkaa sukuaan. Kalastajalle tämä aiheuttaa ongelmia ajankohdan valinnan suhteen. Vaikka koskella tuntuu olevan korentoja, voivat ne olla passiivisia.

Aamuisin ja iltapäivisin tuuli on yleensä rauhallisimmillaan. Tällöin on sumukorentokalastuksen paras hetki. Korennot nousevat vedestä etsien mahdollisimman kiinteätä kuoriutumisalustaa. Usein näkee korennon suistuvan virran vietäväksi liian aikaisin. Tämä on huomioitava jäljitelmäsidoksissa. Matalalla roikkuvat kevyet sidokset, joita tuuli ja virran liikkeet kuljettavat pinnalla, ovat parhaita. Korennon siivet ovat erityisen isot ja selkeä tuntomerkki. Siivet ovatkin perhossa olennainen osa.

Miten tahansa siipiä haluaa perhossaan jäljitellä, on Veli Auttin kehittämä muovikalvosiipi toimiva. Tähän muovikalvosiipiseen CDC-sidokseen tuuli ottaa hennosti kiinni ja nostaa perhon veden pinnalta. Juuri tämä on hetki, jolloin kala kiinnittää huomionsa perhoon. Passiivisesti liukuva perho ei ole aktiivisesti ravintoa pyytävän kalan mieleen. Hyvän kuoriutumisen ja kalojen aktiivisen syönnin aikana voimakas viistäminenkin kelvollinen huomion herättäjä. Tällöin kala voi pitemmän aikaa seurata perhoa ennen kuin tavoittelee sitä.

Määrätietoinen päivystys helpottaa onnistumista

Hankikorentokalastus jos mikä, on kiinni ajankohdasta. Jos on korentoja, on kalojakin. Oikeaan hetkeen ei voi vaikuttaa kuin olemalla paikalla oikeaan aikaan, ja sehän se temppu onkin. Kokemus tosin auttaa hetken valinnassa. Esimerkiksi Keski-Suomessa sumukorentojen kuoriutuminen alkaa yleensä maaliskuun loppupuolella tai aivan huhtikuun alussa. Määrätietoinen päivystäminen koskella helpottaa onnistumista.

Perinteisiä hankikorrikoskia ovat esimerkiksi Huopanankoski, Keihärinkoski, Kymönkoski, Kellankoski ja Kärnänkoski. Toki muitakin paikkoja on, kunhan ne löytää.

Kalaa ei saa pakkasella nostaa vedestä, jotta sen silmät eivät sokeudu.

Jos kala sattuu ottamaan, niin kylmässä vedessä sen kanssa ei saa turhaan käyttää ylimääräistä aikaa. Jos aikoo pitää saaliin, on toimittava päättäväisesti. Nopea väsytys ja kalan tainnutus ovat aina paikallaan. Jos kalan aikoo päästää takaisin, on tärkeää pitää kala koko ajan vedessä, jotta se ei sokeudu pakkasessa. Väkäsetön koukku ja hyvä koukun irroitin nopeuttavat tapahtumaa. Myös haavi lyhentää oleellisesti väsytysaikaa.

Usein talvella saadut kalat ovat koskien parhaimmistoa. Ne ovat alueelle voimakkaasti leimautuneita ja kutukaloja, joten tämä on hyvä pitää mielessä sumukorentoaikana. Kutupuuhissa laihtuneet ja voimansa menettäneet kalat voi huoletta päästää taiten takaisin. Ruoaksi niistä ei ole.

Pintaperhoa voi käyttää indikaattorina

Kaikilla perhokalastajilla on omat sidoksensa, joilla voi pettää kosken asukin. Toivottavaa kuitenkin on, että katselemme hieman rantahangelta löytyviä korentoja kalastuksen lomassa. Lähempi tarkastelu antaa parhaan käsityksen siitä, millainen jäljitelmän pitäisi olla.

Kalastustekniikankin kannalta on oleellista tarkkailla, kuinka tuuli kuljettaa korentoja ja mihin ne koskialueella ajautuvat. Kun tarkkaan katsoo jokea, huomaa ajeessa olevan korennon kohdalla usein tuikin. Havainnon perusteella reitille voi heittää perhon ja odottaa uutta iskua. Silmitön räiskiminen tarjoaa huvia vain muille kalastajille.

Sumukorentokalastus on parhaimmillaan, kun uittaa perhoa vapaasti tai hieman viistättäen ja tuulta hyödyntäen. Vanha, mutta toimiva keino on käyttää pintaperhoa indikaattorina ja sitoa nymfi alapuolelle.

Peruspintaperho korentokalastukseen

Koukku: Kamasan B100, nro 8-16.
Jatkoperä: cdc-höyhen.
Häkilä: ruskea kukko.
Siivet: pakkauspussimuovi.

Mikko Törmän sumukorentosidos on toimiva. Sidos ei tarvitse edes runkoa, mutta cdc-duppingista sen voi tehdä, jos niin haluaa.

 (Perhokalastus 2/2005)