Verkkojuttu 2/2003



Realismia?

Siima sihisten vettä leikkaa, nipistää koukku kalan leukaa. Seuraa kipu ja outo veto, koskea ylös ja koskea alas. Uupumus kalan yllättää, kyljelleen evä nyljähtää. Siimaa pitkin sormet luistaa, koukun leuasta irti puistaa. Kala pyristelee taakse ja eteen, kunnes palaa tuttuun veteen. Perhomies ylpeänä rintaansa röyhistää, lähes Jumalaksi itsensä pöyhistää. Isäntä katsoo oudoksuen, toimintaa moista kummeksuen. Tuumii myhäillen itsekseen hiljaa, lahjaksi saanen veden viljaa - verkoille siis nyt suuntaan!  

Oltiinpa pohjoisen tai etelän lohikalapitoisilla vesillä, järvellä, merellä tai virtaavassa vedessä, on kalastajilla vahvat mielipiteet lohikaloista ja suhde kaloihin on usein tunnepohjaista. Pohjoisessa, esimerkiksi Tenolla, tilanne on vieläkin ymmärrettävää. Ei ole monta vuosikymmentä siitä, kun kesän lohisaalis kertoi, nähtiinkö seuraavana keväänä nälkää. Nykyisten kalastajien ei enää tarvitse nähdä nälkää, vaikka ei koko kesänä yhtään lohikalaa saaliiksi saisikaan.

Miksi lohikalat sitten nostavat tunteen palon? Nehän ovat kuitenkin vain yksinkertaisen elämänkierron omaavia vedeneläjiä. Erään esimerkin lohi-sanan maagisesta vaikutuksesta ihmiseen koin Kotkassa Kymijoella 80-luvun lopulla. Ihailin Siikakosken niskalla useampikiloisten lohien tuikkeja. Näky oli pohjoisten lohijokien jälkeenkin lumoava. Kolmessa vuodessa oli istutetuista lohenpoikasista kasvanut komeita kaloja. Viereeni tuli vanhempi pariskunta, joka ihaili samaa näytelmää. Mies kysyi: Mitä kaloja ne olivat? Kuullessaan, että ne olivat lohia, hän asteli siltä seisomalta rantaveteen ja kauhaisi kädellään joesta vettä suuhunsa ja totesi: "Puhdasta täytyy veden olla, kun lohikin siinä ui." Katselin sellutehtaiden jätevesien kyllästämän Kymijoen veden juontia enemmän kuin ihmeissäni.

Kalastusurani aikana olen törmännyt kalastajien moninaisiin mielipiteisiin vesistöjen kalastonhoidosta. Perhokalastajien joukossa taimen ja kirjolohi jakavat mielipiteitä. Yksi tahtoo pelkästään taimenta, toinen taas kirjoa. Joku taimenta pelkästään pienpoikasistutuksina, ja toivottavinta olisi tietenkin luontaisesti syntynyt. Joku tahtoo kirjoa vieläkin suurempina istukkaina. Toinen taas valittaa taimenten ja lohen pienpoikasistutuksista: "Alamittaiset istukkaat ovat jatkuvasti perhossa kiinni kalastusta häiritsemässä!"

Omalta osaltani kalavesien kalastoa oli pakko alkaa tarkemmin miettimään vajaa kymmenen vuotta sitten. Olimme veljeni ja siskoni kanssa tulossa Kouvolasta Tampereelle ja päätimme poiketa eräälle "lohilammikolle". Sen rannalla sisko kyseli paikan kalastussysteemistä. Kerroimme, että kalastusalueen haltija istuttaa veteen onkikokoisia kirjolohia ja taimenia, joita me valistuneet perhokalastajat yritämme onkia ruuaksemme ja iloksemme. Sisko katsoi meitä hetken hiljaa ja totesi, että eikös se ole aivan järjetöntä hommaa, istuttaa nyt kalaparkoja vieraaseen veteen kalastajien kiusattavaksi, ja miksi kaloja ei anneta jo suoraan kalastajille ajan säästämiseksi? Laitoimme velipojan kanssa perhovehkeet pyyntikuntoon ja menimme vaitonaisina kalaan. Eipä osattu tuolloin mitään järkevää siskomme kärkevään kommenttiin vastata, ja vaikeaa se on kai vieläkin? Perusteluina ehkä voisi käyttää synnynnäisten viettiemme toteuttamista ja toisaalta alkuperäisen kalamme taimenen elinkierron elinympäristöjen ahdinkoa, kalapaikkojen vähyyttä?

Jos haluamme harrastaa lohikalojen pyyntiä perhovälineillä, on meidän pakko itse luoda puitteet. Nykytilanteessa ainut mahdollisuus on istuttaa pyydystettävät kalat. Mitä eroa on istutetulla kirjolohella ja taimenella vesistöissä, joissa kalat eivät voi lisääntyä? Molemmat kannat ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän laitostuneita. Molemmat lisääntyvät pääasiassa kalanviljelylaitoksilla! Tärkeimpänä vaellusreittinä molemmilla on maantie. Saaliina taimeneen suhtaudutaan kuitenkin paljon positiivisemmin kuin kirjoon. Ehkä suhtaumiseen vaikuttaa mielikuva taimenesta alkuperäisenä kalalajinamme, kirjo taas on vierailta mailta tuotu. Mielestäni selvin ero näiden kahden kalalajin välillä on vain istukkaan hinnassa, kirjo on noin puolet halvempi kuin taimen.p;

Oman kalastusurani säälittävämpiä kokemuksia ovat olleet onkikokoisena istutetut taimenet, jotka eivät ole oppineet käyttämään luonnonravintoa. Laitostunut ja laihtunut istaritaimen, kalpea varjo villistä veljestään, on tuskin kenellekään mieltä ylentävä saalis. Taimenen haluan pyydystää sieltä, missä se luontaisesti esiintyy. Hienoimmat kalastuskokemukseni Etelä-Suomessa liittyvätkin kirjolohen pyyntiin. Järvessä tai lammessa luonnonravinnolle oppinut kirjo on mielenkiintoinen ja haastava kalastuskohde. Mielestäni parjattu kirjo on suljetuilla vesillä kalastuksellisesti mielenkiintoisempi kohde kuin taimen. Kirjolohta kalastaessa on myös se rehellinen puoli, että tiedän varmasti, mitä kalastan. Minun ei tarvitse tutkia eviä ja pohdiskella, onko kala istari vai ei. Saan myös toteuttaa kalastuksen alkuperäistä tarkoitusta, pyydystän kalan ravinnoksi, toteutan viettiäni, syön saaliini.

 (Perhokalastus 2/2003)